Seisoin Jäämeren rannalla Norjassa ja katselin kartta kädessä kohti kaukaisuudessa näkyvää Lyngenin niemimaata. Kartan mukaan alueen korkein vuori oli Jiekkevarre.
En ollut varma näinkö juuri silloin tuon korkeimman vuoren, mutta sillä hetkellä minulle tuli tunne, että sen vuoren huipulla minä vielä jonain päivänä seison.
Vuodet kuluivat ja vuoret unohtuivat.
Meni 12 vuotta ja seisoin kesällä 1992 jälleen saman vuonon rannalla katsellen kohti Jiekkevarrea.
Silloin palasi mieleeni nuo 10-vuotiaan pikkupojan ajatukset ja Jiekkevarre,
sen huipulle tulen toden totta kiipeämään.
1993-1994: Todellisuus iskee vasten kasvoja.
Edessäni kohosi ensimmäinen vuoreni, 1299 metriä korkea Tverrbotnfjellet. Päiväretkelle pakkasin reppuuni eväät ja hieman lämpimiä vaatteita. Nousu jatkui ja jatkui, aamu vaihtui iltapäiväksi ja seisoin vuoren rinteellä vasta 700 metrin korkeudessa. Vuoren mittakaava ja seinämien jyrkkyys alkoi paljastumaan. Katselin hieman pelonsekaisin tuntein edessäni kohoavaa lumista, vieläkin jyrkempää seinämää. Samaan aikaan vuori alkoi kietoutua pilvien sisään, samaan aikaan jalkani alkoivat kuljettaa minua alas vuorelta, kohti merenrantaa.
Oppitunti 1. oli takana: Kiipeilyvälineet ja taito.
Luin kesällä paljon kiipeilystä, varusteita ei helposti suomessa, varsinkaan Savossa saanut, joten varustauduimme tulevaa vuotta varten tee-se-itse välineillä. Valjaaksi riitti tukeva vyö, jossa roikkui rautainen sulkurengas. Taidoimme väsätä itse jopa pienet kiipeilyhakut ja köydeksi löytyi vanhaa kunnon hamppuköyttä. Kuinka saisimme sitten kevyet vaelluskengät vedenpitäviksi? Liquidsole kumiliimalla. Kyllä, päällystimme kengät tällä upealla keksinnöllä ja näin meillä oli vedenpitävät kengät vuoristoon. Tietysti kengän hengittävyys taitoi hieman kärsiä...
Kyllä näillä varusteilla seuraava vuori, Istindan valloitettaisiin!
1993 Hyvin varustautuneena, heinäkuun lämmössä seisoimme vihdoin Istindanin 1483m juurella.
Kohteena oli vuoren jyrkempi eteläinen huippu. Nousu sujui hyvin, kunnes vuoristo näytti meille uuden puolensa. Maisema sulkeutui pilvien sisään ja alkoi lumisade, välillä lunta tuli pyryttäen.
Missä olikaan hetki sitten vallinnut heinäkuun lämpö?
Miten nämä vaatteet alkoivat yhtä äkkiä tuntua märiltä? Mistä päin nousimme ylös?
1200 metrin korkeudessa, täydellisessä white outissa nousu loppui. Seisoimme täydellisessä white-outissa miettimässä missä olimme?
Oppitunti 2. oli takana: Vaatteet ja suunnistus.
"20.6.1995 Cahppescohkka, Norja."
1995-1996: Vuorikiipeilyn salat aukeavat.
Suunnittelin ystäväni kanssa täysin tuntemattoman vuoren valloitusta, Frostisenin 1728m.
Tuo valtavan jäätikön ympäröimä vuori veti meitä puoleensa kuin mädäntynyt liha kärpästä.
Suuren seikkailun tuntua lisäsi se, että tähän aikaan ei ollut mitään nettiä mistä katsella kuvia vuoresta, mikään kirja ei tuntenut vuorta, edes kiipeilypiireissä ei ollut tietoja alueensa korkeimmasta vuoresta. Ja me, aloittelevat kiipeilijät, ”mitään saavuttaneet”, päätimme jatkaa alkanutta uraamme tällä, ”helpolla” vaihtoehdolla.
Nyt olimme kuitenkin varustautuneet täysin eri tavalla. Meillä oli oikeat kiipeilyvaljaat, hakut, jääraudat, vaelluskengät, kuorivaatteet ja olimme aloittaneet myös uuden harrastuksen, kalliokiipeilyn. Vuoren läheisyyteen päästyämme pystytimme teltan 20 metriä merenpinnan yläpuolelle. Vuoren huippualue ei näkynyt leiriin, joten oli pakko lähteä viereiselle vuorelle, oli pakko nähdä, minne olisimme seuraavana päivänä menossa. Päätimme lähteä hyvin lyhyelle retkelle kumisaappaissa. Lyhyt iltapäiväretki venyi, myöhään illalla seisoimme lähes 1000 metrin korkeudessa. Saldona oli väsyneet jalat ja edelleen piilossa pysyttelevä Frostisen.
Seuraavana päivänä lähdimme vuorelle ja nousimme leiriin, jossa emme juuri saaneet nukuttua. Rinne oli niin jyrkkä, että lojuimme tämän tästä päällekkäin teltan perällä. Huippupäivä valkeni täydellisessä white outissa, näkyvyys oli lähes 0. Hieno sää lähteä kohti tuntematonta. Tänä päivänä näimme kuitenkin ensi kertaa väläyksen siitä mitä vuorikiipeily voi tarjota. Nousimme pitkän aikaa pilvien sisässä, kunnes saavutimme pilvien ylärajan. Kuin taikaiskusta olimme jäätiköllä pilvien yläpuolella! Se tunne oli maaginen. Se jäi ikuisesti mieleeni. Näimme samaan aikaan Frostisenin huipun, joka oli liian kaukana. Se ei meitä harmittanut, seisoimme sentään Cahppescohkkan huipulla yli 1500 metrin korkeudessa.
Tänään tunsimme ensi kertaa olevamme vuorikiipeilijöitä!
Seuraava vuosi oli yhtä ilotulitusta. Huikeita huippuja ja jäätiköitä Norjassa. Ruotsin korkeimman vuoren, Kebnekaisen valloitus myrskyssä. Kebnekaisella palasimme alas leiriin palasimme todella pitkäksi venyneen syyspäivän vuoksi pilkkopimeässä. Samassa pimeydessä jouduimme kahlaamaan vuoristopurojenkin yli.
Vuoteen sisältyi useita matkoja, jäätiköitä ja läheltä piti tapauksiakin.
Milloin huomasimme jäätiköllä seisovamme valtavan railon päällä, railosta avautui jalkoihimme merkki, kun osa lumikannesta tipahti syvyyksiin. Milloin juoksimme henkemme edestä sivuun alas syöksyvältä lumivyöryltä. Tässä vaiheessa uraa ei kuoleman lähellä hengailu tuntunut missään.
Olinhan KUOLEMATON!
"17.2.1997 Unelmien Jiekkevarre, Norja."
1997 Helmikuu: Haave toteutuu!
Aurinko paistoi, pakkanen paukkui ja hanget loistivat puhtaan valkoisina, kun olimme matkalla kohti perusleiriä Jiekkevarrella. Pikkupojan haavetta lähdettiin siis toteuttamaan vaikeimman kaavan kautta, helmikuussa, ilman telttaa! Pitkän ja uuvuttavan päivän jälkeen saavuimme illan pimeydessä, upean tähtitaivaan alla Blåisenin jäätikölle 1200 metrin korkeuteen. Kaivoimme rinkoista esiin sahat ja lapiot, edessä oli kolmen tunnin urakka, jonka jälkeen vetäydyimme klo. 00.30 nukkumaan itse tekemäämme igluun.
Siis aitoon igluun kuten eskimot, emme mihinkään lumiluolaan. Iglu rakennettiin sahaamalla lumesta suuria kuutioita jotka aseteltiin oikeaan muotoon päällekkäin. Lumikuutiot saa tarttumaan toisiinsa kiinni kun vetää palojen välistä esim. ohuella sahalla, tällöin osat suorastaan "hitsautuvat" toisiinsa kiinni ja iglusta tulee kerralla tukeva.
" Jäätikkövirta kuvattuna vuonna 2010. Tämä jyrkkä osuus oli iglun jälkeen vastassa ensimmäisenä."
Neljän tunnin unien jälkeen heräsimme, söimme aamupalan ja aloitimme nousun -28 asteen pakkasessa kohti huippua. Huipun lähestyessä nousimme ylös erittäin jyrkän, railoisen jäätikkövirran. Lopulta ryömimme leveän railon yli lumisiltaa pitkin, kunnes pääsimme 1600 metrin korkeuteen. Edessä oli enää lopun erittäin loiva osuus. Täällä vuoristossa se tuntui lähes tasaiselta, 240 korkeuserometriä kahden kilometrin matkalla. Suomessa olisi kyseessä kohtuullisen jyrkkä ja pitkä laskettelurinne, nyt se tuntui loputtomalta tasangolta.
Kuljimme loivasti pohjoiseen käyden koukkaamassa matkalla Jiekkevarren länsihuipun 1738m, josta jatkoimme matkaa kohti edessä näkyvää valtaisaa lumikupolia.
17.2.1997 kello 13.00 Pienen pojan haave toteutui, seisoin vihdoin Jiekkevarren huipulla!
Puolen vuoden kuluttua kävimme nappaamassa myrskytuulessa myös edellisvuoden Frostisenin pois päiväjärjestyksestä. Nousu tehtiin kaiken lisäksi vaikeampaa ja pidempää jäätikköreittiä pitkin. Teimme luultavasti ensinousun tätä kautta Frostisenille.
1998-2006: Ruuhkavuodet, 9 vuotta, 7 maata ja 26 kiipeilymatkaa.
Seuraavina vuosina kiipeilin paljon Norjassa ja koin vuosien aikana hienoja huiputuksia, valloittamatta jääneitä huippuja sekä huikean lumisateen, kun leiriin satoi lunta alle vuorokaudessa 200cm! Tuiskukinoksiin lunta kertyi paikoin yli 5 metriä.
Vuorilla lämpötilat vaihtelivat varjon +43 asteesta, aina -40 asteeseen.
Palanut ja jäätynyt ihokin tuli tutuksi. Merkittävintä näissä vuosissa oli, että laajensin kiipeilyaluetta. Kävin vuosien aikana Norjassa, Ranskassa, Sveitsissä, Turkissa, Slovakiassa, Espanjassa ja Ecuadorissa.
Tulipa vuorikiipeilyyn yhdistettyä myös vapaalasku ja kaiken kruunasi Turkin matka, jolla laskin ensimmäisenä maailmassa alas Bademli Dagin eteläseinämältä ja toisella vuorella tein sen hetkisen epävirallisen suomen ennätyksen vapaalaskureitin jyrkkyydessä! Ja mistä tämäkin johtui. Somessa tuli vastaan erittäin suuri joukko suomalaisia vapaalaskijoita jotka väittivät ettei minisuksilla voi laskea niin jyrkkää rinnettä. Siitä treenit alkoi ja ensi yrityksillä sellaisen rinteen laskin alas ja kaatumatta. Tämänkin laskun tein lumimyrskyssä.
Omat korkeusennätykset paukkuivat ja loppusyksyllä 2003 koin elämäni yksinäisimmän hetkenkin. Olin silloin yksin yötä Chimborazolla, Ecuadorissa yli 5 kilometrin korkeudessa. Se hetki ennen nukkumaan käyntiä toi kyyneleet silmiini ja ensi kertaa kyseenalaistin koko harrastuksen. Myöhemmin selvittelin mielenkiinnosta tuota yötä ja hauskana yksityiskohtana olin silloin maapallolla kauimmaisin ihminen maapallon keskipisteestä mitattuna. Tosin jos kaikki ihmiset lasketaan mukaan niin kaksi, oli vieläkin kauempana. He olivat avaruusasema ISS:llä Michael Foale, USA ja Aleksandr Kaleri, RUS. Kansainvälisen avaruusaseman 8. miehistö.
2007-2013: Elämänarvot muuttuvat.
Huikeita nousuja Alpeilla, Turkissa, Slovakiassa ja Norjassa.
Paljon huiputuksia, upeita maisemia mutta jokin muuttui. Into vuoria kohtaan alkoi laantumaan.
Helmikuussa 2012 päätin lähteä yksin Norjaan.
Päivämatkan autolta noustuani saavuin leiripaikkaan ja katselin kun lähellä tuli alas todella suuri lumivyöry. Lumen seassa alas tippui henkilöauton kokoisia kivenlohkareita. Tuo näkymä, ennen nukkumaan menoa sykähdytti: ”Millainen huomisen aamun lumitilanne olisi?”
Nousin seuraavana päivänä kuitenkin soolona vuoren huipulle, saamatta noususta kuitenkaan mitään hyvänolon tunnetta. Paluumatkalle lähtiessä tiesin, että ongelmia tulee varmasti vastaan.
Ensimmäinen ongelma oli paluureitti. Lumitilanteen vuoksi en voinut palata nousureittiä, joten oli pakko lähteä kohti tuntematonta. Otin suunnaksi vuoren todella jyrkällä länsiseinämällä olevan kourun, tästä seinämästä ei ollut yhtään reittikertomusta, oliko päätös viisas? En tiedä, mutta se oli ainoa vaihtoehtoni. Jokaisella askeleella lumi liikkui alaspäin, välillä lumi virtasi edessäni hiljalleen kymmeniä metrejä pitkänä ”lumisena jokena”. Laskeutuminen jatkui ja saavuin kalliohyllylle, jonka kautta pystyisin kiertämään takaisin itse kouruun.
Kallion päällä oli paljon lunta – ”TUMPS!” – ääni jäi viimeisenä mieleeni.
Makasin selälläni lumessa, mietin fiiliksiä, kuuntelin vartaloani.
”Koskeeko mihinkään? – ei. Liikkuuko raajat? – kyllä. Näkyykö verta? – ei.”
Olin tippunut 10 metriä korkealta kallioseinämältä alas!
Onneksi alla oli paljon pehmeää lunta ja lumen päälle ulottuvat kivenkärjet olivat muutaman metrin päässä. Nyt oli mukana onnea ja paljon!
Kun päivän päätteeksi vihdoin vetäydyin makuupussiini, mietin, oliko tämä elämäni viimeinen talvinen vuorikiipeilymatka? Oliko tämä elämäni viimeinen vuorikiipeilymatka?
Edellisen vuoden talvinen matka oli vaikuttanut. Olin lähdössä ystäväni kanssa lentokoneeseen, kohteena Kazakstan. Olin jo päättänyt että tämän matkan jälkeen laitan ”hakut naulaan”.
Kazakstanin ennakkotiedot olivat ryssä tyyliin siloitetuja. Tiedossa olisi hyvää polkua ylimpään leiriin saakka (ja vitut). Helppoa lähestymistä (ja vitut).
Perillä kuljetusongelmien jälkeen pääsimme lopultakin kansallispuistoon, jossa meidät käännytettiin takaisin. Alueelle olikin tullut vähän aikaa sitten lupa pakko, luvan saisi jostakin toimistosta ja sen saaminen voisi kestää jopa päiviä. Lyhyen mietinnän jälkeen jäimme pois meitä kuljettaneesta autosta hieman kansallispuiston ulkopuolella. Olimme laaksossa virtaavan suuren joen väärällä puolella kun aloitimme vaelluksen kohti kansallispuistoa, ilman lupaa. Sateliittikuvissa oli joessa näkynyt jokin kapea riippusilta tms. kauempana yläjuoksulla ja kuviin luottaen suuntasimme nyt sitä kohti. Raahustaessamme kaatosateessa törmäsimme heti, juuri edestämme kulkeneen lumileopardin jälkiin, emme olisi alueella siis ainakaan yksin. Löysimme kapean sillan joen yli ja pääsimme lyhyen kiertotien jälkeen takaisin suunnitellulle reitille. Täällä piti olla perusleiriin saakka hyvä polku. Löysimmekin välillä merkkejä tuosta polusta tai pikeminkin hyvin heikkoja kuvajaisia siitä mitä siitä oli jäljellä. Jäljistä päätellen polkua oli käytetty viimeksi joskus -70 luvun lopulla? Yhden päivän nousu perusleiriin muuttui nyt taisteluksi jyrkänteillä, punkkeja täynnä olevilla saniaisalueilla ja jokilaaksossa, jossa reitit päätyivät umpikujiin. Alkuperäinen päiväreitti leiriin 16 kilometriä, muuttui kolmeksi nousupäiväksi, matkaa kertyi 40,4 kilometriä ja pelkkä vaellusaika oli yhteensä 26 tuntia! Huippu jäi saavuttamatta, lopulta emme voineet edes yrittää nousua Peak Talgarin yli 5000 metriselle huipulle.
”Oliko kyseessä epäonnistunut vuorikiipeilymatka,
vaiko upea seikkailu tuntemattomassa maastossa?”
Totta kai matkasta jäi harmittamaan se, että huippua emme koskaan saavuttaneet, mutta teimme ehkä seikkailun, jonka muistamme lopun ikämme!
Matkan jälkeen pidin itselleni tehdyn lupauksen, möin kiipeilyvarusteet.
Takana oli nousut 114 vuorelle - Kiipeilyt oli kiipeilty.
2014-2022: Kipinä syttyy.
Vuodet vierivät, elämäni täytti metsät, suurpedot, kauriit ja pyöräily.
Kului neljä vuotta, kunnes tapasin Helin!
Vierelleni ilmestyi nainen, joka ei viihdy kaupungeissa, -rannoilla, -altailla tai -ravintoloissa!
Mietimme yhdessä tulevia matkoja, kerroin historiaani ja olimme saman tien löytäneet yhteisen polun. Vuoret kutsuivat jälleen!
2018 Lähdimme ensimmäiselle vuorellemme. Kohteeksi valikoitui Kreetan korkein vuori, Pashnes.
Reittimme oli vaativimmasta päästä ja nousimme tunteja, kunnes saavuimme vuoren yläosiin.
Maisemat olivat kuin Marssissa. Nousimme välillä, ilman jäärautoja jyrkkiä lumiseinämiä. Välillä melko ilmavia kallioita pitkin kohti huippua.
Meinasipa tämäkin retki saada erikoisen lopun;
Lähestyin lumirajaa ja tiesin hyvin, että lumialueen reunoilla lumi sulaa altapäin. Lumi siis pettäisi jossakin vaiheessa jalkojeni alta. Reunan kivikon kanssa piti olla varuillaan.
Välähdyksenomaisesti näin jalkani, lumirajan ja kiven, jonka pää oli kuin taltta.
Samaan aikaan lumi petti ja ”taltan" kärki katosi polveni taakse piiloon.
Silmissä musteni ja kipu oli valtava! Heli huomasi tilanteen takanani ja vuorella oli hetken täysin hiljaista. Raahauduin kivikkoa pitkin hieman tasaisemmalle kohdalle ja vilkaisin polveani, veri alkoi värjäämään housujani. Taas silmissäni sumeni, joten laskeuduin selälleen ja nostin jalkani kivenlohkareen päälle. Asento auttoi ja olo alkoi paranemaan.
Housut alas ja polven tarkastus. Kipua riitti mutta onneksi kiven kärki oli osunut keskelle polvilumpiota. Jänteet olivat ainakin ehjät.
Heli tokaisi taustalla; "Taitoi jäädä huippu valloittamatta."
Ne sanat kolahtivat mielessäni ja miehuudessani, heräsin todellisuuteen.
Näin lähellä emme käänny takaisin vaan huipulle mennään.
Lopulta noin 7,5 tuntia lähdön jälkeen saavuimme huipulle. Kreetan korkein vuori oli valloitettu!
Tosin paluumatkakaan ei ollut maailman helpoin sillä päivän pituudeksi muodostui 13 tuntia!
Helin ensimmäinen huippu, minun 115. ja mikä hienointa, Helin syntymäpäivänä!
Korkkasimme huipulla pienen kuohuviinin ja ihailimme tovin kauniita maisemia.
Teinkin paluun aika hitonmoisella nousulla Kreetan korkeimmalle vuorelle Pashnesille.
Kirjoitin matkan jälkeen blogiin: Mitähän tähän sanoisi? Kaksi vuorta ja kummankin huipulle mentiin.
Hienoja maisemia niin vuorilla kuin rannoillakin. Hyvää ruokaa ja matkaseurana ihana, rakas Heli! Taitaa puukata napakymppiä arvosanaksi!
Seuraavina vuosina sain kokea Helin kanssa huikeita seikkailuita.
Kävimme hienoilla vuorilla ja oma 30 vuoden ”urani” sai kruunun kesällä 2022.
Tuolloin suuntasimme Turkkiin, Keski-Anatoliaan.
Koc Dag, Boc Tepe, Göllü Dag, Kucuk Kuzuyataki, Kuzuyataki, Parmak Kaya, Karain Tepesi,
huikeita vuoria, mahtavissa maisemissa.
Tällä matkalla vuoretkin olivat täynnä yllätyksiä....
Laakson pohjalla mykistyimme. Seisoimme yllättäen vanhan hautausmaan edessä. Mietimme ääneen: "Vain Turkissa tällainen on mahdollista! Vaellat keskellä ei mitään ja törmäät mielettömän vanhoihin koskemattomiin hautoihin." Hauta alueen jälkeen kuin tyhjästä oli laakson perälle muodostunut musta jylisevä ukkos-solu.
Silloin tällöin taivaalta tippui muutama pisara vettä.
30 vuotta huipentui siis kauan haaveiltuun seikkailuun eeppisiä maisemia vilisevässä Keski-Anatoliassa.
Tulevina vuosina vuorikiipeily jatkuu, reitit tulevat olemaan hyvinkin vaihtelevia.
Suunnitelmissa on myös paljon jäätikköä sisältäviä nousuja,
mutta palataan siihen sitten kun sen aika tulee.