1985-2025: Ski & Freeski

Talvella 1985 seisoin Tahkolla Vauhtirinteen yläpäässä. Edessä oli 1000 metriä pitkä rinne, 200 metrin korkeuserolla. Edessä oli elämäni ensimmäinen lasku laskettelusuksilla.

Ja kyllä, kyllä jännitti! Rinne näytti ensikertalaisen silmin profiilistaan johtuen pirun jyrkältä.

Siitä harrastus sitten alkoi. Muutaman viikon kuluttua olin omien suksien (Techno TPS) onnellinen omistaja. Kuopiosta käsin kävimme rinteessä yleensä 1-2 kertaa viikossa, lähes poikkeuksetta Tahkolla. Oman muistini mukaan Kasurilassa, Siilinjärvellä olen käynyt laskettelemassa ehkä kolme kertaa. Rinteiden suurin korkeusero noin 100 metriä tuntui aina vaan liian vähäiseltä.

Tahkolla laskimme usein ennen rinteiden sulkemista. Ihmisiä oli silloin vähemmän, varsinkin sunnuntai ilta oli IN, samoin kovat pakkaset. Kaikissa rinteissä ei ollut valaistusta joten tyhjissä ja pimeissä rinteissä pystyi laskemaan syöksylaskuakin melko huolettomasti. Paitsi että näkyvyys oli onneton. Ajauduimme alusta alkaen aina jyrkimpiin rinteisiin ja Tahkon jyrkimmille offareille. Tahkon jyrkin kallio onkin nykyään siloitettuna ja loivennettuna Jehun jyrkkä, rinteen alla.

Tauko pidettiin lähes aina jääkylmässä autossa, jäänkohmeista mehua imien ja voileipiä syöden.

Hyvin, hyvin harvoin erehdyimme rinneravintolan puolelle hampurilaista syömään.

Tahkon retkiin alkoi hyvin pian yhdistymään käynnit myös muiden mäkien offareilla.

Kinahmilla suosikkimme oli länsipuolen melko avonainen osuus, ylös käveltiin monot jalassa suksia kantaen. Parhaimmillaan vajaa 200 korkeuserometrin nousu oli tuskaa sillä joskus lumi upotti yli puolimetriä. Mutta laskut Kinahmilta olivat upeita. Sittemmin aukko on kasvanut umpeen ja nyt paras laskulinja on risukkoinen, ehkä sivuilta voisi löytyä vielä joku linja alas?

Kuopiosta Nurmekseen mennessä löytyi Nurmeksen puolelta Ylä-Luosta. Sikomäen north-east puolella on myös kalliojyrkänteitä. Täällä kävimme muutamia kertoja, sillä tässä ei ollut kyseessä enää lähimäestä. Laskut vaativat kohtuullisen pitkiä tarpomisia hangessa sillä jyrkimmät kalliot piti kierrellä mutkitellen ylös noustessa. Eräällä kerralla offareiden lopuksi oli tarkoitus paistaa makkaraa ja juoda olutta, kuskikin oli mukana kotiin menoa ajatellen. Laskujen jälkeen -25 asteen pakkasessa paistettiin sitten makkaraa ja juotiin pulloista puolijäistä bisseä nuotion loimussa sitä sulatellen. Mutta juotiin kun niin suunniteltiin ja ihan useampi pullo, varpaat ja naama jäässä!

Rukan alueen ensimmäisen offarin laskin myös jo 1994, Valtavaaran jyrkän länsiseinämän.

Siihen aikaan siellä ei laskijoita näkynyt ja me hinkkasimme Valtavaaran ladun vieressä huipulle saakka perinteiset laskettelusukset jalassa. Ei siis mitään vaellussiteitä suksissa vaan perinteiset kiinteä siteet. Moni kyseli ihmeissään minne olemme oikein menossa?

Huipun nuotiopaikalla saimme aikaiseksi ihmettelyä kun saavuimme sinne laskettelusuksillä lyhyelle tauolle. Lunta oli jyrkänteessä paljon, pehmeää puuteria joka on harvinaista suomessa! Kesken laskun ihmettelin miksi lumi ei liiku jyrkässä rinteessä, kunnes tajusin että lumi liikkui alas jo samaa vauhtia kuin minäkin. Onneksi lumi oli kevyttä puuteria ja pian seisoinkin jyrkällä kallioseinämällä suksieni kanttien varassa. Edessä oli pitkä sivuttainen siirtymä lumelle, jonka jälkeen lasku jatkui alas ihastelemaan lumivyöryn kasaamaa suurta lumikekoa. Takaisin rinteille pääsy vaati pitkää hiihtoa metsässä ja järvenjäällä kohti Pessarin ala-asemaa.

Ensimmäinen 12 vuoden lasketteluaikani sisälsi myös paljon laskuja Savon alueen syvissä ja jyrkissä soramontuissa. Kinahmin teillä kiisimme parhaimmillaan köyden päässä, auton perässä yli 160km/h vauhdilla! Jälkeen päin kuultuna olimme tehneet siihen aikaan ko. lajin maailmanennätysnopeuden. Sitten 1997 oli aika myydä 3 paria suksia pois. Laskut oli laskettu.

Jiekkevarren vapaalasku reittiä.

2001 loppuvuodesta tuli sitten ulkoilmafoorumeilla auottua päätä.

Väitin vapaalaskupiireissä että lyhyillä bladesuksilla, "bleideillä" pystyy laskemaan vuorilla myös todella jyrkkiä seinämiä. Juuri kukaan ei uskonut. Bleidit ovat noin metrin mittaiset normaaleilla laskettelusuksien siteillä varustetut - no, laskettelusukset.

Olisikohan nykyään vaan nimenä minisukset?

Oma näkemykseni oli että kyllä pystyy ja alkukaudesta -01 / -02 seisoin ikiomat bleidit jalassa Kauniaisten hyvin lyhyen mutta jyrkähkön rinteen päällä. Alkoi lyhyt ja hyvin intensiivinen treeni todistaa puheeni oikeiksi. Kauniaisen rinnettä tuli sahattua alas noin10 kertaa, sillä sain tuntuman suksiin.

Sitten oli aika karata Norjaan, Lyngenin niemimaalle jossa laskin Jiekkevarrelta alas helmikuussa 2002. Reitti alas Jiekeltä oli huikea, railoista jäätikköä, paljon lunta ja todella jyrkkiä osuuksia.

Kun laskin Blåisen jäätikön viereistä jyrkkää kourua, mietin että tämä rinteen jyrkkyys ei vielä riitä.

Olin tietysti jo varautunut tähän tunteeseen, sillä matka pääkohteeseen oli jo maksettuna.

Minulla oli selvä suunnitelma, suunnitelma millä laitetaan luu, nettifoorumin porukalle kurkkuun.

Maaliskuu 2002, Bademli Dagi 2080, Turkki.

Miksi tämä vuori valikoitui kohteeksi?

Summassa, karttoja katsoen ja tietäen että vuorelta ei ole koskaan laskettu alas suksilla.

Taustalla oli kova luotto ajankohtaan ja siihen että vuorella olisi edes lunta.

Ja niin sitä olikin! Kiipesimme täysin uuden harjannereitin huipulle, nimesimme uuden nousureitin huipulla; Bes Tepe Rota - Viiden huipun reitti.

Huipulla en tietänyt yhtään minne olisin suksillani pian menossa. En edes tiennyt minne huipulta alas lähtevä kouru johtaa, päättyykö se jyrkänteeseen tms.

Laskun piti olla treeniä seuraavaa kohdetta varten, mutta se osoittautui ihan muuksi.

Valmiina lähtöön.

Alussa 30 korkeuserometriä loivaa, sitten sukellus tuntemattomaan.

Aloitin laskun, lyhyt alku oli leveä ja helppo.

En ollut tosiaankaan kaukaa alhaalta edes tutkinut laskureittiä, lähdin alas vain mutu tuntumalla.

Pian suuntasiin ainoaan kapeaa kouruun jonne pystyi ja rinne jyrkkeni. Vuoren seinämä osoittautui kapeiden kourujen, pienten hyppykallioiden sokkeloksi ja laskin intiutiolla aina oikeaan kouruun. En pysähtynyt kertaakaan vaan annoin mennä.

Lopulta mielettömän onnen saattelemana tulin alas laaksoon, lumirajalle.

Takana oli 800 metrin lasku, korkeuseroa upeat 580 metriä!

Uskomatonta tuuria ja uskomaton fiilis alhaalla!

Kanssa kiipeilijät palasivat jalan, alas laaksoon laskujälkiäni pitkin.

Vertailun vuoksi suomen jyrkin rinne Pyhän Huttu-Ukko (kaltevuus 28 astetta) laskeutuu 100m matkalla alaspäin keskimäärin 42 metriä. Pituutta sillä on 420m. Tämä rinne laskeutui alaspäin 100m matkalla 66m ja pituutta oli yli puolta enemmän. Loiva loppuosuus söi keskijyrkkyyttä, mutta 400m matkalla rinteen puolessa välissä se oli yli 50 astetta. Lisäksi en tiennyt minne olin menossa, enkä pysähtynyt yhtään kertaa. Osin tuuria ja onnea oli siis matkassa.

Nousussa kohti Bakirtepen huippua.

Maaliskuu, Bakirtepe 2547m, Turkki.

Pari päivää Bademli Dagin nousun jälkeen sudittelimme kesärenkailla lumipyryssä kohti Barkirtepeä. Nousuun lähdettiin lumimyrskyssä, onneksi myrsky oli vasta alkanut niin välitöntä lumivyörynvaaraa ei vielä ollut. Ajauduimme noustessa liikaa oikealle joten en päässyt edes noustessa tutustumaan laskettavan kourun kuntoon ja sen todelliseen jyrkkyyteen. Olin joskus kesällä sen kyllä noussut ylös mutta se on täysin eri asia. Eikä silloin rinnettä tullut tutkittua talvista laskua ajatellen. En koskaan kuvitellut olevani Turkissa offarilla.

Lopulta seisoimme täysin jäässä vuoren huipulla. Mukanani olleet henkilöt aloittivat heti laskeutumisen kourua pitkin alas, kun jäin itse laittamaan sormet jäässä monoja jalkaan.

Toinen alas menijä huusi jyrkänteen laidalta: "Oletko ihan varma että tiedät mitä olet tekemässä? Tämä on hirveä seinä!"

Pian lykin jyrkänteen alkuun ja se shokeerasi. Lumipyry vei näkyvyyttä, mutta nyt tuntuikin siltä että suunnaton jyrkänne jatkuisi loputtomiin tai se päätyisikin pystysuoraan tiputukseen.

Tönäisin itseni rinteeseen ja annoin mennä. Jyrkkä rinne muuttui puolessa välissä vieläkin jyrkemmäksi kunnes 1100 metrin laskun viimeiset 300 metriä tuntuivat jo todella loivilta. Korkeuseroa laskulle kertyi mukava 600m ja jyrkin osuus 400m matkalla ylitti 60 astetta. Siitä laskusta tuli yksi siihen mennessä jyrkimmistä suomalaisen laskemista vapaalasku reiteistä. Sitä puitiin vielä jälkeenpäin ko. foorumillakin kunnes eräs tunnettu suomalainen vapaalaskija kävi rinteen kesälomalla varta vasten katsomassa ja lopetti kommentillaan epäilykset siihen paikkaan.

Siihen olikin sitten aika lopettaa laskettelu ja vapaalasku. Ei koskaan enää!

Kunnes 17 vuoden tauon jälkeen oli aika lähteä jouluksi 2019 Rukalle, sen reissun jälkeen ostinkin sitten omat sukset. Laskut ovat jatkuneet sen jälkeen Rukalla ja kerran Pyhälläkin. Tulipa petettyä oma lupauskin olla laskematta enää minirinteissä, laskettelin helmikuussa 2025 Peuramaalla ja sama saanee jatkoa talvella 2026!

Seuraava offari-lasku tapahtunee maaliskuussa 2026 jossakin Rukan alueella.

Mutta pääsääntöisesti kaikki laskut yleensäkin tapahtuu nykyään rinteissä tai sen reunametsissä. Vaikka pienoisena haaveena olisi keski-turkissa tapahtuva vapaalasku...