Talvella 1985 seisoin Tahkolla Vauhtirinteen yläpäässä. Edessä oli 1000 metriä pitkä rinne, 200 metrin korkeuserolla. Edessä oli elämäni ensimmäinen lasku laskettelusuksilla.
Ja kyllä, kyllä jännitti! Rinne näytti profiilistaan johtuen pirun jyrkältä.
Siitä se harrastus sitten alkoi. Kahden viikon kuluttua olin omien suksien (Techo TPS) onnellinen omistaja. Rinteessä käytiin jopa useita kertoja viikossa ja poikkeuksetta Tahkolla. Oman muistini mukaan Kasurilassa, Siilinjärvellä olen käynyt laskettelemassa ehkä kolme kertaa. Rinteiden suurin korkeusero noin 100 metriä tuntui aina vaan liian vähäiseltä.
Tahkolla laskimme usein ennen rinteiden sulkemista. Ihmisiä oli silloin vähemmän, varsinkin sunnuntai ilta oli IN, samoin kovat pakkaset. Kaikissa rinteissä ei ollut valaistusta joten tyhjissä ja pimeissä rinteissä pystyi laskemaan syöksylaskua melko huolettomasti. Paitsi että näkyvyys oli onneton. Ajauduimme alusta alkaen aina jyrkimpiin rinteisiin ja Tahkon jyrkimmille offareille. Tauko pidettiin lähes aina jääkylmässä autossa, jäänkohmeista mehua imien ja voileipiä syöden.
Hyvin, hyvin harvoin erehdyimme rinneravintolan puolelle.
Tahkon retkiin alkoi hyvin pian yhdistymään käynnit myös muiden mäkien offareilla.
Kinahmilla suosikkimme oli länsipuolen melko avonainen osuus, ylös käveltiin monot jalassa suksia kantaen. Parhaimmillaan vajaa 200 korkeuserometrin nousu oli tuskaa sillä joskus lumi upotti yli puolimetriä. Mutta laskut Kinahmilta olivat upeita.
Kuopiosta Nurmekseen mennessä löytyy Nurmeksen puolelta Ylä-Luosta. Sikomäen north-east puolella on myös kalliojyrkänteitä. Täällä kävimme muutamia kertoja, sillä tässä ei ollut kyseessä enää lähimäestä. Eräällä kerralla offareiden lopuksi oli tarkoitus paistaa makkaraa ja juoda olutta, kuskikin oli mukana kotiin menoa ajatellen. Laskujen jälkeen -25 asteen pakkasessa paistettiin sitten makkaraa ja juotiin pulloista puolijäistä bisseä nuotion loimussa sitä sulatellen. Mutta juotiin kun niin suunniteltiin ja ihan useampi pullo, varpaat ja naama jäässä!
Tuli jo siihen aikaa käytyä laskemassa myös Valtavaaran ehkä paras offari. Itäpuolen jyrkkä kallioinen seinämä. Kesken laskun ihmettelin miksi lumi ei liiku jyrkässä rinteessä, kun tajusin että lumi liikkui alas jo samaa vauhtia kuin minäkin. Onneksi lumi oli lähes puuteria ja pian seisoinkin jyrkällä kallioseinämällä suksieni kanttien varassa. Edessä oli pitkä sivuttainen siirtymä lumelle, jonka jälkeen lasku jatkui alas ihastelemaan lumivyöryn kasaamaa suurta lumikekoa. Takaisin rinteille lykittiin taas normaaleilla skimbasuksilla muutaman kilometrin matka. Siihen aikaa ei ainakaan meillä ollut käytössä mitään vaellus- / vapaalaskusiteitä suksissamme.
Ensimmäinen 12 vuoden lasketteluaikani sisälsi myös paljon laskuja Savon alueen syvissä ja jyrkissä soramontuissa. Kinahmin teillä kiisimme parhaimmillaan köyden päässä, auton perässä yli 160km/h vauhdilla! Jälkeen päin kuultuna olimme tehneet siihen aikaan ko. lajin maailmanennätysnopeuden. Sitten 1997 oli aika myydä 3 paria suksia pois. Laskut oli laskettu.
Jiekkevarren vapaalasku reittiä.
2001 loppuvuodesta tuli sitten ulkoilmafoorumeilla auottua päätä.
Väitin vapaalaskupiireissä että lyhyillä bladesuksilla, "bleideillä" pystyy laskemaan vuorilla myös todella jyrkkiä seinämiä. Juuri kukaan ei uskonut. Bleidit olivat noin metrin mittaiset normaaleilla laskettelusuksien siteillä varustetut - no, laskettelusukset. Olisikohan nykyään vaan nimenä minisukset?
Oma näkemykseni oli että kyllä pystyy ja alkukaudesta -01 / -02 seisoin ikiomat bleidit jalassa Kauniaisten hyvin lyhyen mutta jyrkähkön rinteen päällä. Alkoi lyhyt ja hyvin intensiivinen treeni todistaa puheeni oikeiksi. Kauniaisen rinnettä tuli sahattua alas joku 10 kertaa.
Sitten oli aika karata Norjaan, Lyngenin niemimaalle jossa laskin Jiekkevarrelta alas helmikuussa 2002. Reitti oli elämäni huiken mutta vaikka olin laskemassa Blåisen jäätikön viereisessä jyrkässä kourussa, tiesin että tämä ei ollut sitä jyrkkyyttä johon olin tyytyväinen.
Olin tietysti jo varautunut tähän.
Piti olla selvä suunnitelma millä laittaa luu sen ajan suun aukojien kurkkuun.
Joten seuraava matka oli jo suunniteltu ja maksettu.
Maaliskuu 2002, Bademli Dagi 2080, Turkki.
Miksi tämä vuori valikoitui kohteeksi?
Summassa, karttoja katsoen ja tietäen että vuorelta ei ole koskaan laskettu alas suksilla.
Taustalla oli kova luotto ajankohtaan ja siihen että vuorella olisi lunta.
Ja niin olikin! Kiipesimme täysin uuden harjannereitin huipulle, nimesimme sen ja huipulla Bes Tepe Rotaksi, Viiden huipun reitiksi.
Huipulla en tietänyt yhtään minne olisin suksillani pian menossa.
Tämän piti olla treeniä seuraavaa kohdetta varten, mutta seinämä osoittautui ihan muuksi.
Aloitin laskun, lyhyt alku oli leveä ja helppo.
En ollut tosiaankaan kaukaa alhaalta edes tutkinut uraa mitä voisi laskea alas.
Pian suuntasiin ainoaan kapeaa kouruun jonne pystyi ja rinne jyrkkeni. Vuoren seinämä osoittautui kapeiden kourujen, pienten hyppykallioiden sokkeloksi ja laskin intiutiolla aina oikeaan kouruun. En pysähtynyt kertaakaan vaan annoin mennä.
Lopulta mielettömän onnen saattelemana tulin laaksoon, lumirajalle.
Takana oli 800 metrin lasku, korkeuseroa upeat 580 metriä!
Uskomatonta tuuria ja uskomaton fiilis alhaalla!
Kanssa kiipeilijät palasivat alas laaksoon laskujälkiäni pitkin.
Vertailun vuoksi suomen jyrkin rinne Pyhän Huttu-Ukko (kaltevuus 28 astetta) on laskeutuu 100m matkalla alaspäin keskimäärin 42 metriä. Pituutta sillä on 420m. Tämä rinne laskeutui alaspäin 100m matkalla 66m ja pituutta oli yli puolta enemmän. Loiva loppuosuus söi keskijyrkkyyttä, mutta 400m matkalla rinteen puolessa välissä se oli yli 50 astetta. Lisäksi en tiennyt minne olin menossa, enkä pysähtynyt yhtään kertaa. Osin tuuria ja onnea oli siis matkassa.
Maaliskuu, Bakirtepe 2547m, Turkki.
Pari päivää Bademli Dagin nousun jälkeen sudittelimme kesärenkailla lumipyryssä kohti Barkirtepeä. Nousuun lähdettiin lumimyrskyssä, onneksi myrsky oli vasta alkanut niin välitöntä lumivyörynvaaraa ei vielä ollut. Ajauduimme noustessa liikaa oikealle joten en päässyt edes noustessa tutustumaan laskettavan kourun kuntoon ja todelliseen jyrkkyyteen. Olin joskus kesällä sen kyllä noussut ylös mutta se on täysin eri asia. Eikä silloin rinnettä tullut tutkittua talvista laskua ajatellen.
Lopulta seisoimme täysin jäässä vuoren huipulla. Mukanani olleet henkilöt aloittivat heti laskeutumisen kourua pitkin alas, jäin itse laittamaan sormet jäässä monoja jalkaan.
Toinen alas menijä huusi jyrkänteen laidalta: "Oletko ihan varma että tiedät mitä olet tekemässä? Tämä on hirveä seinä!"
Pian lykin jyrkänteen alkuun ja se shokeerasi. Lumipyry vei näkyvyyttä, mutta nyt tuntuikin siltä että suunnaton jyrkänne jatkuisi loputtomiin tai se päätyisikin pystysuoraan tiputukseen.
Tönäisin itseni rinteeseen ja annoin mennä. Jyrkkä rinne muuttui puolessa välissä vieläkin jyrkemmäksi kunnes 1100 metrin laskun viimeiset 300 metriä tuntuivat jo todella loivilta. Korkeuseroa laskulle kertyi mukava 600m ja jyrkin osuus 400m matkalla ylitti 60 astetta. Siitä laskusta tuli yksi siihen mennessä jyrkimmistä suomalaisen laskemista vapaalasku reiteistä. Sitä puitiin vielä jälkeenpäin ko. foorumillakin kunnes eräs tunnettu suomalainen vapaalaskija kävi rinteen kesälomalla varta vasten katsomassa ja lopetti kommentillaan epäilykset siihen paikkaan.
Siihen olikin sitten aika lopettaa laskettelu ja vapaalasku.
Kunnes 17 vuoden tauon jälkeen oli aika lähteä jouluksi 2019 Rukalle, sen reissun jälkeen ostinkin sitten omat sukset. Laskut ovat jatkuneet sen jälkeen Rukalla ja kerran Pyhälläkin. Tulipa petettyä oma lupauskin olla laskematta enää minirinteissä, laskettelin helmikuussa 2025 Peuramaalla!
Seuraava offari kutsuukin maaliskuussa 2025 Ruka - Konttainen - Valtavaara alueella.
Mutta pääsääntöisesti kaikki laskut yleensäkin tapahtuu nykyään rinteissä tai sen reunametsissä. Vaikka pienoisena haaveena olisi keski-turkissa tapahtuva vapaalasku...
Comments